Journalismi 2: Reportaasi

Suuri supi

– Hätävilkut! Mistä laitetaan hätävilkut? Laita hätävilkut päälle!

On sunnuntai. Kellon ollessa yhdeksän illalla on aika lähteä ajamaan kotiin Tampereelle Järvelästä isovanhempien luota. Seuraavana päivänä ovat äidinkielen kirjoitukset, esseekoe tarkemmin sanoen. On huono idea lähteä niin myöhään, sillä kotona oltaisiin vasta yhdentoista maissa. Kuitenkin ajatukset ovat rauhallisia asian suhteen, ovathan esseekokeet menneet aina hyvin, riippumatta siitä, oliko nukuttu kuusi vai kymmenen tuntia.

– Meidän täytyy käydä tankkaamassa, sanoo Marina Pitkänen, äiti, ajaessa pimeää tietä pitkin, kohti Hähkäniemen- ja Riihimäentien risteystä. Autossa soi musiikki, on lämmin ja ilmapiiri on mukava koko perheen näkemisen jälkeen. Onneksi ei väsytä, mikä on tärkeintä kun ajetaan autoa, etenkin pimeässä.

Tankkauksen jälkeen matka jatkuu Riihimäelle ja sieltä eteenpäin kohti Hämeenlinnaa, Helsinki-Tampere valtatietä pitkin. Musiikki soi ja sen mukana lauletaan. Tiellä on muitakin autoja ja etenkin rekkoja sekä kuorma-autoja täytyy ohittaa ohituskaistalla niiden aiheuttaman näköeston takia. Eihän siinä mitään, ajetaanhan koko ajan nopeusrajoitusten mukaan, noin 100 kilometriä tunnissa.

 Kellon ollessa hieman yli kymmenen on juuri alitettu Uhkoilantie, ohituskaistan puolella. Jokin vaaleanruskea, ehkä hieman oranssihtava auton valoissa, osuu näkökenttään vasemmalla. Se näyttää olevan autonrenkaan kokoinen, paksu ja pörröinen. Peura? Kettu? Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden kunnes törmäys tapahtuu.

Kuuluu voimakas kumahdus kun otus osuu vasempaan etupuskuriin ja törmäyksen jälkeen eläin jää auton renkaiden alle. Vierestä kuuluu yllättynyt älähdys kun Pitkänen yrittää pitää auton suorassa. Oma reaktio kohdistuu sympatiaan eläintä kohtaan:
– Mitä? Kuoliko se? Voi parkaa, pitääkö meidän pysähtyä? Ensimmäiset ajatukset jäävät kuitenkin heti taka-alalle kun auton konepelti alkaa savuta. Kaikki auton merkki- ja hälytysvalot syttyvät. Ne muistuttavat hieman jonkinlaisen lentoaluksen ohjauspöytää, joita näytetään sci-fi elokuvissa. Kuuluu piippauksia ja paniikki alkaa iskeä.

– Hätävilkut! Mistä laitetaan hätävilkut? Laita hätävilkut päälle! huudahtaa Pitkänen samalla kun hän yrittää vaihtaa kaistaa ja pysähtyä valtatien varteen. Onneksi juuri sillä hetkellä viereinen kaista on tyhjä, eikä toista vaaratilannetta synny. Mieleen muistuu yhtäkkiä opetusvideo, joka näytettiin yläasteella terveystiedon tunnilla. Videossa kerrottiin, mitä tehdä jos on auttamassa ihmisiä auto-onnettomuudessa. Hätävilkut. Napin täytyy olla jossain vaihdekepin vieressä. Punainen nappi varustettuna valkoisella kolmiolla löytyi. Hätävilkut ovat nyt päällä ja auto hidastaa vauhtiaan tienvarressa.

Sillä hetkellä kun auto pysähtyy, Pitkänen sammuttaa moottorin ja nostaa kädet ylös. Hiljaisuus. Savuaminen loppuu. Ohi ajaa auto. Taas hiljaista ja nenään osuu pistävä bensiinin haju. Pitkänen käskee kaivamaan hansikaslokerosta auton huoltokirjan. Tärisevin käsin se saadaan ulos.
– Meidän täytyy varmaan soittaa hinausauto. En edes uskalla mennä katsomaan vahingon kokoa, hän mumisee. Tärinä leviää koko kroppaan. Mitä tehdä nyt? Missä me ollaan?

Muutaman minuutin kuluttua paperipinosta löytyy numero hinaajalle. Soiton aikana toisen puhelimen avulla saadaan selville sijainti. Puhelimeen vastataan. Meitä käsketään odottamaan soittoa Hämeenlinnan hinaajalta.

Kuluu noin viisi minuuttia, joiden aikana pohditaan, mikä eläin jäi auton alle. Se oli selkeästi pienempi kuin peura, mutta suurempi kuin kettu. Pörröinenkin vielä. Mysteeri ei saa ratkaisua, sillä hinaaja soittaa. 

– Missä olette? Onko suuret vauriot? Mikä auto? Joudutte odottamaan 20-25 minuuttia, hän kertoo. Eihän huomenna olekaan tapahtumassa mitään tärkeää, kirjoitukset vain. Hermostunutta naurua jatkuu muutaman sekunnin ajan.

Samalla kun keho alkaa pikkuhiljaa rentoutua ja ensijärkytys kadota, mielessä tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Järkyttävin niistä, jää pyörimään koko loppuyöksi: ajatuksissa soi Aquan Barbie Girl. Näinkö mieli yrittää selvitä stressitilanteesta? Keskustelu koostuu sarkasmista ja huumorista ja etenkin itseä puhuttaa paljon.

Kellon ollessa noin puoli yksitoista, tien varteen pysähtyy toinen auto. Autosta nousee keski-ikäinen mies ja hän kävelee luokse. Auton ikkuna avataan ja mies kysyy, onko kaikki kunnossa.
– Kaikki hyvin, kiitos kun pysähdyitte, Pitkänen vastaa ja mies palaa autolleen ja jatkaa matkaansa. Nyt syntyy uusi pieni ongelma: moottorin ollessa sammuksissa, ikkunaa ei saa ylös. Lisää hermostunutta naurua. Onneksi ulkona on +1 astetta lämmintä, eikä -20, kuten Suomessa helposti voisi olla.

Kun puhelinsoitosta kuluu 25 minuuttia, auton eteen pysähtyy hinausauto ja kyydistä nousee nuori mies. Nousemme myös kyydistä. Kaikki yhdessä katsomme puskuria. Suuri lommo, vaurioitunut valo ja osittain irronnut puskuri näyttävät melko pahalta. Asfaltti on märkä nesteestä, joka on hinaajan nopean vilkaisun perusteella todennäköisesti jäähdytysnestettä.
– Näin muuten teidän törmäyksen uhrin. Se oli ihan älyttömän iso supikoira, yli kymmenen kiloinen, ellei jopa lähemmäs kahdenkymmenen, kertoo nuori mies avatessaan ovea hinausautoonsa. Supikoira ei edes käynyt mielessä kun mahdollisia eläimiä pohdittiin.

Istuessa hinausauton kyydissä puhelin tarttui heti käteen. Kaikille lähti viesti siitä, mitä onni tuo tullessaan ennen kirjoituksia. Selän takaa kuuluu auton hinausta: kolahduksia, surinaa ja raksutusta.
Yhdeltätoista matka kohti Hämeenlinnaa alkaa. Sieltä taksilla päästään kotiin.

Matkan aikana hinaaja kertoo, että valtatie 3:lla on hyvin yleistä kolarit eläinten kanssa. Etenkin hirvikolareita tapahtuu, vaikka tien varrella onkin aitaus. Kun hirvi eksyy jonkin raon kautta tielle, se ei paniikissa löydä enää takaisin, vaan loppujen lopuksi jää usein auton alle. Tässä kohdassa ajatukset siirtyvät kauhukuviin siitä, mitä olisi tapahtunut jos supikoiran tilalla olisikin ollut hirvi. Sellaisesta kolarista ei pelkällä puskurin irtoamisella olisi selvitty.

Hämeenlinnassa taksi on jo odottamassa hinausauton saapuessa. Taksissa väsyttää. Tunnin kuluttua kuitenkin ollaan jo Tampereella. Taksikuski toivottaa onnea kirjoituksiin ja lähtee. Astumme kotiin. Sänky odottaa. Onnellisin hetki vähään aikaan. Uni on tarpeen. Viimeiset ajatukset ennen nukahtamista käyvät läpi päivän tapahtumia:

– Entä jos se olisikin ollut hirvi?
– Come on, Barbie, let’s go party!